Kesälomalla sodan runtelemassa Mosulissa

posted in: iraq, lähi-itä, middle-east | 10

Kesälomaa ja ISIS:in vanhaa tukikaupunkia Mosulia on vaikea saada mahtumaan samaan lauseesen. Kesälomalla kuuluisi mennä Ranskan rivieeralle tai Espanjan saarille ottamaan aurinkoa, nauttimaan herkullisista ruuista ja rentoutumaan. Irakissa toki rentouduin naisten haastatteluiden lomassa ja söin hyvää itämaalaista ruokaa sekä paistattelin kolmenkymmenen asteen helteessä musta muslimipuku päälläni. Suunnitelmiini ei kuitenkaan kuulunut matka sodan runtelemaan Mosuliin. Erbilin kaupungin linnoituksen luona tapasin Amerikassa asuvan kirjoittajan, jonka suunnitelmissa oli käydä Mosulissa ennen jenkkeihin paluuta. Hänen motiivinsa oli käydä maailman jokaisessa kolkassa ja nähdä asioita, joista ei valtamediassa uutisoida. Minäkin toki reissaan vähän hullunkurisissa paikoissa, mutta minusta ei koskaan olisi ollut samanlaiseksi yllytyshulluksi ja lainsuojattomaksi kuin hän. Vaikka toisella oli vielä järkeä päässä ja toisella ei sitten lainkaan, tulimme hyvin juttuun ja reissaajasielumme kohtasivat. Vietimme päivän yhdessä aikaa viettäen ja kaupunkia kierrellen. Illalla kotiin lähtiessäni ihmettelin, mihin ihmeeseen olin oikein lupautunut mukaan. Jotenkin ihmeen kaupalla uusi tuttavani oli saanut minut suostuteltua lähtemään mukaansa Mosuliin. Ajatus sodan keskelle lähtemisestä ilman mitään motivaatiota tuntui äärimmäisen hölmöltä. Onhan sitä aiemminkin sota-alueilla liikuttu, mutta tämä oli ensimmäinen kerta ilman mitään oikeaa fokusta ja reissu olikin turhan riskialtis ja samalla typerin, mitä olen koskaan tehnyt.

Mosul on Irakin Kurdistanin alueen ulkopuolella, joten tänne tarvitaan erillinen viisumi. Meistä kummallakaan ei ollut viisumia Kurdistanin alueen ulkopuolelle eikä viisumiprosessi tapahtuisi yhdessä illassa tai edes parissa viikossa. Olimme kuitenkin päättäneet matkaan lähteä, joten Mosuliin mentiin sitten vaikka laittomasti ilman virallista viisumia. Ystäväni etsi meille seuraavaksi päiväksi paikallisen autonkuljettajan, joka toimisi meidän taksikuskina Erbilistä Mosuliin ja takaisin. Kuljettajamme ei ollut sodan aikana Mosulissa käynyt eikä ollut varma pääsisimmekö koskaan perille asti. Päätimme kuitenkin ottaa riskin ja jo seuraavana aamuna lähdimme matkaan. Heräsimme jo aamuyöllä valmiina lähtöön. Kuljettajamme tuli meitä vastaan jenkkimiehen hotellille. Mukaamme tuli myös toinen länsimaalainen kirhoittaja, mutta hän joutui kääntymään takaisin Erbiliin ennen Mosulin kierroksemme alkua. Kuljettajamme auton lisäksi mukana saattueessa oli kaksi muuta aseistautunutta autoa, joista meille ei sen enempää kerrottu, kuin että toisessa autossa oli matkustajana joku Irakin politiikassa mukana oleva korruptoitunut henkilö, joka saisi meidät varmasti naamaansa näyttämällä Kurdistanin rajan yli Mosuliin. Jos tämä ei olisi toiminut, olisimme vain lahjoneet Irakin sotilaat ja nämä toivottavasti päästäisivät meidät Mosulin puolelle.

Puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme ensimmäiselle tarkastuspisteelle, jonka ohi ajoimme kylmän viileästi edessä ajavan poliitikon autosaattueen perässä. Ensimmäinen checkpoint check! Toiselle tarkastuspisteelle saavuttuamme edessä ajavamme poliitikko avasi ikkunaa ja höpötteli jotain Irakin sotilaiden kanssa. Pääsimme kuitenkin nopeasti tarkastuspisteen ohi jatkamaan matkaa. Kolmannen tarkastuspisteen kanssa tulikin mutkia matkaan. Poliitikon naama ei enää kelvannutkaan meidän viisumiksemme ja jouduimme odottamaan pari tuntia sotilaiden pohtiessa tilannettamme. Nousimme ulos autosta ja samantien ympärillemme alkoi kerääntyä nuorempia sotilaita juttelemaan kanssamme. Sotilaat juttelivat ensin tietysti jenkkimiehen kanssa, mutta minun avattuani suuni uskalsivat miessotilaat alkaa jutella naisellekin. He pyysivät kanssamme selfieitä ja mekin puolestamme otimme heidän kanssaan yhteiskuvia. Suurin osa puhui vain arabiaa, joten täydellisesti arabiaa puhuva ystäväni joutui toimimaan tulkkinani. Yksi sotilaista puhui hyvää englanninkieltä ja hän ylpeili kielitaidostaan laskemalla englanniksi yhdestä kymmeneen, jonka jälkeen hän kysyi minulta ylpeästi: ”Enkö osaakin puhua hyvin englantia?” Hahah Irakilaiset ovat jotenkin yksinkertaisia ja leppoisia tyyppejä. Oli mielenkiintoista jutella sotilaiden kanssa ja kuunnella näiden tarinoita Irakin sodasta. Kaikki sotilaat olivat taistelleet isistä vastaan Mosulin eturintamalla. He kaikki olivat menettäneet sotilasystäviään sodassa, mutta he jatkoivat taistelua silti urheasti eteenpäin.

Sotilaiden kanssa jutellessamme yhtäkkiä kävi kutsu ja useat sotilaat kokoontuivat rinkiin parin metrin päähän vierellemme. Ajattelin aluksi, että me olemme jääneet kiinni korkeammalle taholle yritettyämme päästä laittomasti Mosuliin. Hetken päästä hälinän rauhoituttua yksi sotilaista tuli jännä virne kasvoillaan luoksemme kertomaan saaneensa juuri yhden Isiksen jäsenistä kiinni. Luulin sitä aluksi tyhmäksi vitsiksi ja nauroin miehelle tämän heittoa. Sotilas kuitenkin vakavoitui ja sanoi uudestaan saaneensa Isiksen jäsenen kiinni. Siinä vaiheessa minulla meni kylmät väreet käsivarsiani ja selkärankaani pitkin. Käänsin päätäni oikealle ja katsoin sotilaiden piirittämän henkilön suuntaan. En ollut suunnitellut näkeväni Isiksen jäseniä Mosulin kiertueellani. Eikö Isistä ollutkaan häädetty Mosulista? Sotilaat kertoivat Isiksen edelleen piileskelevän Mosulin raunioissa ja soluttautuneina ihmismassan sekaan. Mosul on edelleen Irakin epävakain kaupunki, joka kohtaa edelleen päivittäin siviileihin kohdistuvia terroristisia pommi-iskuja ja on vaikea sanoa, kehen ihmiseen voi luottaa. Sotilaat ihmettelivät suuresti, miksi kaltaisemme nuoret halusimme välttämättä matkustaa Mosuliin. Tilanne olisi edelleen vaarallinen ja kidnappausuhka olisi korkea länsimaalaisille ihmisille. Miten taas olin ajautunut näin kammottavaan tilanteeseen, vaikka juuri olin vannonut ottavani seuraavaksi vähän rauhallisemmin.

Pian mieleni jo muuttui toisten sotilaiden tullessa nauraen luoksemme. He nauroivat keskenään räkäisesti ja selostivat hauskaa juttuaan arabiaksi. Reissuystäväni suu loksahti auki ja kesti hetken aikaa ennen kuin hän kykeni shokin seasta asiaa alkaa tulkkaamaan. Kiinnijääneen Isiksen vaimo oli kiinniottotilanteessa mukana. Vaimo ei voinut uskoa korviaan miehensä olevan isiksen jäsen. Mies oli valehdellut naiselle olevansa tehtaalla töissä pari viikkoa kerrallaan, jonka jälkeen hän aina palasi muutamaksi päiväksi vaimonsa ja lastensa luokse. Irakissa vaimon ei ole soveliasta kysellä liikaa miehen menoista, sillä se ei olisi kulttuurillisesti kunnioitettavaa miestä kohtaan. Niinpä nainen oli elänyt siinä uskossa, että tämän mies on kunnon kansalainen eikä hän olisi voinut kuvitellakaan miehen paljastuvan juuri tänä lämpimänä kesäpäivänä tarkastuspisteellä isiksen jäseneksi.

ISIS-episodin jälkeen kuskimme tuli passiemme kanssa luoksemme ja kertoi meidän onnistuneen pääsemään viimeisen rajavartioston ohi. Hyvästelimme sotilaat ja hyppäsimme autoon. Sotilaat toivottivat meille onnea. Automme lähtiessä liikkeelle olimme virallisesti Mosulissa. Ensimmäisenä kuskimme tarkasti minun huivini ja kehoitti laittamaan huivia tiiviimmiin pääni ympärille. Tämä ei ollut enää mikään kapinointia harrastava Iranin nuoriso, vaan nyt olimme Isiksen vesillä, jossa vallitsi tiukka sharia-laki, eikä vääränlaisesta huivin käytöstä tulisi selviämään yhtenä kappaleena takaisin. Kuski alkoi todenteolla pelotella minua ja laitoin huiviani vielä pinneillä paremmin tukkaani vasten kiinni. Mosulin esikaupunkialueella ajaessamme muutaman sadan metrin välein näkyi sotaa nähneitä yksittäisiä rakennuksia. Ihmettelin, miksi yksittäisiä rakennuksia oltiin pommitettu ja kenen tahosta. Tuskinpa isiksen jäseniä kuitenkaan joka kymmenessä talossa oli majaillut ja miksi koko rakennus pitäisi näin ollen pommittaa? Todellisuus alkoi hiipiä ajatuksiini. Olin oikeasti sota-alueella. Mitä helvettiä tein täällä?

Automme kurvaili kokoajan lähemmäs Mosulin keskustaa. Kaduilla tallaava ihmismäärä kasvoi. Pian olimme jo keskellä aamupäivän ruuhkaa eikä automme liikkunut enää senttiäkään eteenpäin. Autossa ei ollut tummennettuja ikkunoita ja pian jo huomasimme, kuinka vieressä olevat autoilijat alkoivat tuijottaa meitä. Käänsin kasvoni poispäin auton ikkunasta ja aloin esittää juttelevani ystävälleni. Ystäväni kehoitti minua olemaan katsomatta ikkunasta ulos, sillä viereisessä olevasta autosta tuijotettiin edelleen silmäparit suurina minua päin. Jännitystä oli ilmassa, mutta yritin kokoajan muistutella itseäni siitä, että Mosulin sota on ohi ja Irakin sotilaat vallanneet Isiksen hallitsemat alueet takaisin valtiolle. Silti mieleeni lipsui ajatuksia siitä, entä jos koko juttu onkin vain kusetusta tai entä, jos asiaa onkin pyritty vääristelemään. En tiennyt ketään, joka olisi käynyt sodan jälkeen Mosulissa, joten meillä ei ollut minkäänlaista luotettavaa tiedonlähdettä Mosulin tilanteesta.

Suunnitelmiin tuli muutoksia ja kuskin piti palata nopeasti takaisin Erbilin-kaupunkiin viemään takaisin reissuystäväämme. Tuli riitaa siitä paljonko me nyt olisimme kuskillemme velkaa. Diiliin kuului edestakaisin ajo Erbilistä Mosuliin, mutta kuski alkoi nyt väittää muuta. Kuski alkoi hermostua. Hänen täytyi palata takaisin kaupunkiin eikä hänellä ollut aikomusta palata takaisin Mosuliin. Kuskin piti lähteä takaisinpäin juuri näillä näppäimillä, joten päätökset oli tehtävä nopeasti. Lähteäkö vai jäädäkö? Olimme kaikki sen verran kiihtyneessä tilanteessa keskellä Irakin epävakainta kaupunkia, että kohta jo huusimme autossa kaikki toistemme päälle. Ystäväni sanoi, että häntä pelottaa minun puolestani eikä hän ole valmis ottamaan vastuuta minun hengestäni. Yritin selittää, ettei tässä nyt kenenkään tarvitse ottaa vastuuta toisesta, kun molemmat olemme aikuisia ihmisiä. Seuraavaksi minua alettiin pelotella naisten asemalla ja sillä, miten minun kävisi isiksen napatessa minut. Joutuisin todennäköisesti heidän seksiorjakseen eikä kukaan enää tulisi löytämään minua.

Tämän katastrofaalisen mietintätauon aikana mieleni vaihtui kokoajan enkä meinannut päästä järkevään tulokseen siitä, olisiko minusta jäämään puille paljaille länsimaalaisen ystäväni kanssa Mosuliin. Kireän tunnelman jälkeen teimme päätöksen jäädä Mosuliin. Kumpikaan ei ottaisi vastuuta toisesta, vaikka yhdessä tämän retken toteutimmekin. Minulla oli todistus, jossa luki minun olevan muslimi ja tämä todistus rauhoitti mieltäni ja loi uskoa siihen, ettei mitään pahaa tulisi tapahtumaan. Osasin myös muslimien tärkeimmän rukouksen ulkoa, joten luotin siihen, että olin edes lähellä sitä, mitä Isis halusi. Lopulta kuski jätti meidät kahdestaan keskelle Mosulin ruuhkaisinta katua. Nousimme ulos autosta ja varmistimme, että meillä oli mukana kaikki tavaramme. Katsoin viimeisen kerran autoa ja päätin, että kun tänne asti oltiin tultu, en nyt jättäisi tätä seikkailua väliin. Vedin huiviani peittävämmin kasvoilleni, otin uutta ”aviomiestäni” kädestä kiinni ja painoin katseeni alas kävellen alistuneen näköisenä mieheni perässä väkijoukon keskellä. Pyrimme välttämään englanninkielistä kommunikointia, jotta emme erottautuisi paikallisten ihmisten joukosta. Emme sanoneet toisillemme sanaakaan, sillä arabian aksentistammekin olisi huokunut länsimaalainen taustamme. Kaikkein tärkein tehtävämme oli liikkua ripeästi paikasta toiseen eikä jäädä liian pitkäksi aikaa mihinkään samaan pisteeseen.

Ensimmäisenä menimme syömään paikalliseen ravintolaan, jossa tilasimme täytetyt leivät. Istuin aviomieheni kylkeen ja tein selväksi, että tässä oli naimisissa oleva nainen. Nopeasti koko ravintola olikin jo tietoinen meidän länsimaalaisesta taustasta ja saimme kokea ihmisten tuijotuksen ja osoituksen oikein toden teolla. Onneksi emme olleet liikkeellä ilman paikallista kielitaitoa ja pystyimme näin ollen kommunikoimaan paikallisten ihmisten kanssa ja kysymään heiltä apua. Tutustuimme paikalliseen mieheen, joka tarjoutui lähtemään viemään meitä Mosulia ympäri. Otimme tarjouksen vastaan, sillä meillä ei tässä tilanteessa ollut paljon muita vaihtoehtoja. Emme tienneet yhtään, missä olimme. Emme edes tienneet, minne olimme matkalla ja missä kidnappauksen tai pommituksen uhka olisi suurin. Emme myöskään voineet jatkuvasti mennä kävellen paikasta toiseen, sillä emme halunneet koko kaupungin tietävän olinpaikkaamme. Meillä oli myös riski jäädä kiinni laittomasta oleskelusta Mosulissa, mikä voisi viedä meidät useammiksi vuosiksi Irakin vankilaan. Sitä en ainakaan ollut valmis kokemaan.

Kiertomatkamme alkoi. Kävelimme Mosulin keskustan halki miehen auton luo. Matkan varrella näimme niin Mosulin täysin maan tasalle pommitetun yhden Irakin suurimmista yliopistoista kuin miinakoneita tavallisten autojen seassa. Autolle päästyämme kuskimme halusi ensimmäiseksi viedä meidät katsomaan vanhaa luksushotellia Ninawa International Hotel, jonka ISIS oli valloittanut vuonna 2015 ja pystyttänyt hotellin katolle mustan Isiksen nimeä kantavan lipun ottaen hotellin omaksi tukikohdakseen. Tässä hotellissa järjestettiin suurin osa Isiksen sodanaikaisista häistä. Rakennus näytti tyhjältä ja aavemaiselta. Edes sen läheisyydessä ei näkynyt ristin sielua. Kuvitella, että neljä vuotta takaperin tämä oli viiden tähden hotelli täynnä luksusta ja hulppeaa elämää. Saisikohan rakennus enää koskaan vanhaa ylellistä mainettaan takaisin? Sisälle rakennukseen emme uskaltaneet mennä. Paikka tuntui selkäpiitä karmivalta. Tuntui kuin joku olisi tuijottanut meitä. Me emme nähneet ketään, mutta sata synkkää hotellihuonetta paistoivat aavemaisina edessämme.

Oppaamme mukaan Isiksen jäseniä on vielä Mosulissa emmekä saisi ottaa turhia riskejä. Räjähtämättä jääneitä pommeja voisi olla missä vain isolta tieltä poistuttaessa. Räjähteitä etsiviä koneita menikin tasaisin väliajoin pitkin Mosulin katuja. Mosulin uudelleenrakentaminen oli alkanut. Seuraavaksi ajoimme autolla pitkin Irakin halki menevää Tigris-jokea. Pysähdyimme paikallisen terassin luona ja jäimme ihailemaan Tigris-joelle piirtyvää maisemaa. Vasemmalle katsoessani näin upean joen, jonka lomassa kasvoi paljon vihreää kasvillisuutta. Kun taas katsoin oikealle näin täysin pommitetun Mosulin vanhan kaupungin. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Oli lämmin. Paikalliset ihmiset nauroivat ja iloitsivat elämästä. Kuului iloisesti leikkivien lasten ääniä ja salaisuuksia kuiskuttelevien nuorten naisten kikattelua. Elämä tuntui olevan kuin meillä Suomessa. Paitsi, että tämän kaiken kirkkauden keskeltä havahduin yhä uudelleen tuijottavani edessäni avautuvaa täysin pommitettua raunioina olevaa kaupungin osaa.

Pyysimme uutta tuttavaamme viemään meidät joen toiselle puolelle Mosulin vanhaan kaupunkiin. Mies yritti kuitenkin kaikkensa, jotta olisimme jättäneet vanhaan kaupunkiin menon väliin. Mies kertoi, ettei ollut käynyt vanhassa kaupungissa sodan alkamisen jälkeen eikä hän tuntenut oloaan turvalliseksi vanhaan kaupunkiin mennessään. Vaikutti siltä, että kuskimme oli pahasti traumatisoitunut sodasta, emmekä halunneet painostaa häntä mihinkään, mihin hän ei olisi valmis, joten päätimme jatkaa matkaamme jalan. Pian mies kuitenkin tuli autollansa meidän perään ja kehoitti meitä hyppäämään takaisin autonsa kyytiin. Tuntui jokseenkin pahalta laittaa traumatisoitunut ihminen ajamaan meidät sodankäynnin tukikohdille, mutta päätimme yrittää liikkua järkevästi ja miestä kuunnellen vanhassa kaupungissa. Vanhaan kaupunkiin päästyämme tuntui kuin olisin hypännyt suoraan johonkin sotaelokuvaan. Koko kaupunki oli raunioina. Missään ei näkynyt ehjää rakennusta. Kaikki oltiin pommitettu lähes maan tasalle. Miten ihminen voi saada tällaista tuhoa aikaan?

Lähdimme tutkimaan raunioita lähempää. Kuskimme ei pystynyt sotatraumojensa vuoksi lähtemään matkaamme ja hän jäikin odottamaan kauemmas autonsa kanssa. Kävelimme vanhalta torilta näyttävän aukean poikki. Aukean läpi kävellessäni katseeni kohdistui maassa olevaan ruskealla värillä tahriintuneeseen lihaveitseen. Katsoin veistä kauhuissani ja päässäni alkoi pyöriä tarinat isiksen teloittamista ihmisistä. Seuraavaksi edessäni näkyi poroksi palanut vanha moottoripyörä. Isis käytti autoja ja moottoripyöriä itsemurhapommituksissaan. Raunioiden vierelle päästyäni karmaiseva haju sai lähes oksennusrefleksin aikaiseksi ja iholleni kylmät väreet. Satojen pörräilevien kärpästen jälkeen tajusin hajun tulevan raunioissa olevista ruumiista. Halusin oksentaa, mutta kehoni ei tehnyt muuta kuin tuijotti sitä pahan aikaansaamaa kaaosta. Huomasin maassa riekaleisen ja mustuneen sotilasuniformun takin. En edes halunnut kuvitella, mitä tälle sotilaalle oli käynyt. Kaikki tuntui liian todelliselta. Olin tullut liian lähelle. Tiedonjanoni ja uteliaisuuteni olivat voittaneet pelkoni, mutta nyt seisoin kaiken tämän edessä kauhusta ja surusta kankeana. Yritin sanoa ystävälleni jotain, mutta pääni sisällä oleva sekamelska esti sanojen ulostulemisen. Mielessäni pyöri kymmeniä eri kysymyksiä vailla vastauksia, mutten saanut niistä mistään kiinni. Olin lamaantunut. Olin shokissa. Olin sanaton. Tämä ei ollut mikään fiktionaalinen sotaelokuva, vaan tämä oli oikeasti totta. Tämä oli satojentuhansien ihmisten oikeaa elämää. Me suomalaiset emme edes pahimmassa painajaisunessa pystyisi käsittämään sitä, mitä täällä oli meneillään.

Olin ottamassa GoPro-kamerallani raunioista kuvaa, kun kuulin maastoauton kovalla käyvän moottorin ja pölypilven lähestyvän uhkaavasti meitä kohti. Auton tullessa lähemmäksi huomasin maastoauton olevan lava-auto, jonka lavalla kaksi sotilasuniformuun pukeutunutta irakin sotilasta pitivät aseitaan suoraan minua kohti osoitettuina. Säikähdin ja kysyin kaveriltani, mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu. Tyhmänä ja pelosta jäykkänä kävelin sotilasautoa kohti miettien, miten tulemme ikinä selviytymään tästä. Sotilaat pitivät aseitaan minua kohti osoitettuina. Auton sisällä oleva sotilas huutaa minulle ”PYSÄHDY” ja tuijottaa uhkaavasti minua sekä alkaa kysellä miespuoliselta ystävältäni minusta. Sotilaat luulivat minun olevan Isiksen jäsenen vaimo. Näytinhän juuri siltä, että olisin noussut raunioista pölyinen muslimipuku päälläni. Mosuliin oli tullut kymmenittäin länsimaisia naisia naimaan isiksen miehistöä. Monesti naiset olivat vielä räjäyttäneet itsensä Irakin sotilaiden lähelle päästyään. Eihän kukaan voisi epäillä lasta sylissään kantavaa hentoa naista itsemurhapommittajaksi.

Ystäväni sai selitettyä sotilaille minun olevan vain turisti Mosulissa eikä heillä olisi hätää minun lähelläni. Seuraavaksi sain luvan astua lähemmäs. Sotilaat halusivat nähdä passini. Auton vierelle kävellessäni sotilaista huomasi jännityksen. Oli selvää, että isiksen naiset olivat oikeasti saaneet aikaiseksi tuhoisaa jälkeä. Hymyilin sotilaille kohteliaasti ja yritin esittää viatonta ja rentoa nuorta naista, jolla ei ollut minkäänlaisia kauheita taka-ajatuksia. Passini läpi selatessaan poliisi alkoi puhua tiukemmalla äänensävyllä ystävälleni. ”Missä on viisumi?” ”Ette saisi olla täällä!” ”Olette tehneet laittomasti!” Sotilas ja ystäväni puhuivat arabiaa enkä tiennyt yhtään, mistä sanasodan seassa oikein puhuttiin. Kohta sotilas komensi meidät autoonsa ja, että matka jatkuisi kohti Irakin vankilaa. En voinut uskoa sitä todeksi. Oliko elämäni nyt tässä? En näkisi enää ketään useisiin vuosiin. Joutuisin vain mätänemään Irakin epäeettisessä vankilassa nukkumalla kylmällä lattialla rottien keskellä ja miettimällä tätä päivää joka ikinen ilta nukkumaan mennessäni. Pahin kauhuskenaarioni oli käymässä toteen.

Sain sanottua ystävälleni poliitikon nimen, joka oli aamulla mukanamme Mosuliin tullessamme. Meillä ei ollut poliitikon numeroa, mutta saisimme sen kuljettajalle soittaessamme. Poliisit eivät lämmenneet idealle, mutta ystäväni osasi käsitellä arabeja. Hän osasi jutella heille juuri niin kuin he halusivat. ”Habibi, my friend.” Ystäväni alkoi kertoa pidemmästä matkastaan ja näytti puhelimestaan kuvia muualta lähi-idästä rinkka selässään. Hän kosketti poliisia ystävällisesti ja yritti päästä kulttuurillisesti tämän tasolle. Pikkuhiljaa muutaman hyväntuulisen jutun ja Irakin armeijan peukuttamisen ja hehkuttamisen jälkeen poliisit alkoivat hymyillä. Poliisit antoivat lopulta meille vielä mahdollisuuden puheluun ja meidän onneksemme oli riittävästi, kun kuljettajamme mainitsi poliitikon nimen poliiseille ja sepitti jotain muuta arabiaksi. Puhelun jälkeen sotilaat olivat vihdoin puolellamme ja heidän asenteensakin vaihtui kuin salama kirkkaalta taivaalta. He laskivat aseensa alas ja alkoivat jutella meille kuin kauan kadoksissa olleille ystävilleen. Kohta olimme jo ottamassa selfieitä ja toistemme facebook-nimiä ihmettelemässä. Niin kuin mainitsin arabit ovat jollain lailla yksinkertaista porukkaa ja heitä kehumalla sekä ylistämällä pääsee jo monenlaisesta kinkkisestä tilanteesta pois. Sotilaat silti kielsivät meitä menemästä syvemmälle raunioihin, sillä sota oli jättänyt taakseen suuren määrän räjähtämättömiä pommeja. Sotilaat myös kertoivat raunioissa piilevän vaaran yksinäisille turisteille, sillä isiksen jäseniä oli edelleen kaupungissa. Raunioissa oli edelleen myös tuhansia ruumiita, joiden raivaamiseen valtio ei antanut mitään rahaa. Toki vapaaehtoisia nuoria oli, jotka auttoivat ruumiiden raivaamisessa, mutta tämä tulisi viemään pitkään.

Saimme yhden sotilaista kierrättämään meitä raunioissa. Paikalliset sotilaat tiesivät paremmin, mihin olisi turvallista mennä ja mistä miinoja on jo ehditty haravoida. Kävelimme kadun yli toiselle puolelle tietä vanhan moskeijan ohi. Sotilas latasi AK 47 aseensa ja otti aseen valmiusasemaan käsiinsä. Hän käski meitä pysymään visusti hänen takanaan. Tuli heti turvallisempi olo, kun mukanamme oli aseistautunut sotilas, joka tunsi alueen varmasti paremmin kuin me länsimaalaiset tyhmät turistit. Sotilas kuljetti meitä raunioiden halki ja kertoi, millaiselta kaupunki oli näyttänyt vielä neljä vuotta sitten. Matkan varrella mukaan turrekierroksellemme liittyi muutama muukin paikallinen ihminen, jotka tulivat ihmettelemään ensimmäisiä Mosuliin saapuneita turisteja. Paikalliset näyttivät meille maasta löytyneitä hajonneita aseita ja aseiden hylsyjä, joita isis oli käyttänyt taistelussaan. He veivät meidät syvälle räjäytetyn kupolikattoisen marketin sisälle ja auttoivat meitä kiipeämään raunioiden ja jätteen yli paljastaen meille maan alle menevän tunneliston, jota pitkin Isis oli liikkunut kaupungin toisesta päästä toiseen. Aika uskomatonta, miten terroristijärjestö oli saanut luotua niin laajat maanalaiset verkostot. Tunneleiden avulla isis on päässyt valloittamaan kaupungin laajemmin eikä isiksen kukistaminen ole näin ollen ollut helppoa.

Mosulin vanhan kaupungin jälkeen menimme vielä Mosulin toiseen osaan hengailemaan kuskimme kanssa. Halusimme vielä katsastaa Mosulin katuja ja nähdä, millaista olivat tämän sodan keskellä elävien ihmisten arki. Kaduilla oli edelleen ruuhkaista, vaikka ilta oli alkanut jo hämärtyä. Kuskimme ajoi ruuhkaisessa Mosulissa ja esitteli meille Mosulin rakennuksia, joita oltiin alettu uudelleenrakentamaan sodan jälkeen. Autojen seassa kulki kävellen mustaan muslimipukuun ja huiviin kietoutunut nainen, joka kerjäsi sylivauvansa kanssa ruuhkassa istuvilta autoilta rahaa tai ruokaa. Paikallinen kuskimme kertoi naisen olleen yhden isiksen jäsenen vaimo, mutta miehen kuoltua oli nainen jäänyt asunnottomaksi kerjäläiseksi. Auton parkkeerattuamme törmäsimme katulapsiin, jotka olivat myymässä vesipulloja ja pieniä naposteltavia ruokia. Lapsien nähtyä meidät länsimaalaiset, tulivat he luoksemme tarjoamaan myytäviä tuotteitaan. Aloimme ystävystyä lasten kanssa. Kysyimme, miksi he olivat kadulla myymässä vesipulloja ja eivätkö he käyneet koulua. Lapset kertoivat, etteivät he ole olleet koulussa moneen vuoteen. Koulu oltiin räjäytetty eikä sitä oltu vielä rakennettu kuntoon. Lapset myös kertoivat, että heidän kotinsa oltiin pommitettu ja vanhemmat kuolleet. Nyt he elivät orpoina Mosulin kaduilla ilman ketään aikuista, joka pitäisi heistä huolta.

Keskustelun jatkuessa jouduin laskemaan aurinkolasit silmilleni. Minun teki niin pahaa. Kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Vaikka miten yritin, en saanut kyynelvirtaa loppumaan. Menin sanattomaksi, enkä ollut kykeneväinen enää ajattelemaan muuta kuin lasten ahdinkoa. Olisin halunnut kaapata lapsen syliini, rutistaa tätä ja silittää hänen päätään. Olisin halunnut sanoa, ettei ole mitään hätää ja kaikki asiat järjestyvät kyllä. Mutta olisinko silloin valehdellut? Entä jos asiat eivät järjestyisikään? En edes pysty kuvittelemaan, millaiset traumat lapsilla on jäänyt sodasta. Miltä minusta olisi tuntunut kuusi-vuotiaana, jos jenkkien pommi olisi räjäyttänyt lapsuudenkotini ja vanhempani olisivat kuolleet tässä rysäyksessä? Olisiko minusta kasvanut tunnekylmä ihminen enkä enää olisi välittänyt kenestäkään tai mistään yhtään mitään? Nämä viattomat lapset olivat joutuneet kokemaan jotain aivan järkyttävää. Vaikka maailmassa on paljon kurjuutta ja köyhyyttä, oli tämä jostain aivan eri troposfääriltä. Tämä oli oikea sota. Sota, joka on meidän ihmisten aiheuttamaa kärsimystä, josta eniten kärsivät siviilit. Sodan keskelle ajautuminen on pahinta, mihin ihminen voi joutua. En siinä tilanteessa pystynyt tekemään mitään muuta kuin ostamaan lasten liikkuvan kaupan lähes tyhjäksi. Millään sanoillani ei olisi ollut mitään merkitystä.

Tämä päivä todella jätti jälkensä. Miten ihmiset voivat olla näin julmia? Mistä tämä pahuus kumpuaa? Missä on ihmisten ihmisyys ja moraali? On niin järkyttävää nähdä yksi kaupungin osa täysin tuhottuna ja viattomien ihmisten kärsimys. Orvot lapset vailla kotia tai turvasatamaa. Tunnen vihaa ja kauhua sitä kohtaan, kuinka tämä Lähi-idän kriisi on yhtä peliä, jossa tavalliset kansalaiset toimivat pelinappuloina. Tämä on pelkkää kieroa suurvaltapolitiikkaa, jota ei tavallinen ihminen pysty käsittämään. En voi muuta kuin ihmetellä tämän maailman moraalittomia valtaahakijoita. Lähi-itää sorretaan ja silti olen löytänyt maailman hyväsydämisimmät, kilteimmät ja vieraanvaraisimmat ihmiset juuri täältä. On väärin, että juuri heidät yritetään saada näyttämään pahoilta, vaikka todellisuudessa asiat ovat toisin. Yritämmekö tahallaan traumatisoida Lähi-Idän lapsia ja näin ollen kasvattaa heistä tunteettomia tulevaisuuden terroristeja? Eivätkö suurvallat ymmärrä, että he ovat itse tämän maailman pahimpia terroristeja? He yrittävät saada tavalliset muslimit näyttämään terroristeilta, jotta voivat tämän kaiken näyttämön takana tehdä itse omia kierouksiansa. Miksi kukaan haluaisi syyttää maailmalla menestyvää suurvaltaa terrorismista? Eikö ole paljon helpompi lavastaa yksi erilainen ja hieman vieraampi uskonlahko kaiken tämän paskan syypääksi? Ihmisinä olemme kuitenkin aina suhtautuneet erilaisuuteen varauksellisesti. Tosiasiassa tästä kaikesta kärsivät eniten oikeat muslimit, jotka joutuvat elämään tämän meidän aiheuttaman sotanäyttämön keskellä. Ja silti muslimit jaksavat hymyillä länsimaalaisen nähdessään ja tarjota hälle enemmän kuin kukaan muu osaisi lähimmäiselleen antaa. Älä tuomitse ennen kuin tiedät. Lukekaa mediaa varauksellisesti. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Peace on middle-east.

 

 

10 Responses

  1. nanna

    Niin hyvä kirjoitus! Sun juttuja on niin mielenkiintoista lukea, oot ihan älyttömän rohkea mimmi 🙂

    • admin

      Kiitos Nanna! Joskus ehkä vähän tyhmänkin uhkarohkea, mutta ehkä sitä joskus oppii sanomaan ei. 😀

  2. Mirkku

    Tämä blogi on aivan huikea! Kiitos kun jaat tarinasi meidän kanssa. Pelottaa vaan, joudutko jossain vaiheessa oikeasti ongelmiin kun tuntuu että välillä menet vaarallisiin paikkoihin ilman etukäteissuunnittelua. Pidä huoli itsestäsi!

    • admin

      Kiitos paljon!! Itseäni myös jännittää tuo, entä jos oikeasti joskus jotain pahempaa pääsee sattumaan. Uskon kuitenkin siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja kerran sitä vain täällä pallolla eletään. 🙂

  3. Saara

    Todella mielenkiintoinen blogi. Kiitos. Tavallaan voisi ajatella, että nimenomaan se ettei ole mitään etukäteissuunnittelua, on jopa hyvä noissa maissa matkustaessa. Mitä vähemmän kukaan tietää sinun suunnitelmistasi etenemisen suhteen, ei kukaan muukaan voi suunnitella mitään varallesi.

    • admin

      Kiitos Saara! Joo toi on kyllä totta. Toisaalta voisi vähän suunnitella tiettyjä juttuja etukäteen kunhan niistä ei kerro kenellekään eteenpäin. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *