Liftaten tuntemattomaan Irakiin

posted in: iraq, lähi-itä, middle-east | 2

Kolmen viikon Iranin matkan jälkeen päädyin menemään maanteitse Irakiin. En ollut taaskaan yllätys yllätys suunnitellut yhtään mitään ja matkaan lähdettiin avoimin seikkailumielin. Ennakkoajatukseni Irakista olivat kallistuneina negatiivisen puolelle. En edes tuntenut ketään irakilaista, mutta huhupuheiden mukaan Suomessa irakilaiset olivat tunnettuja naisten ahdistelusta. Vaikka avoimin mielin lähdinkin liikenteeseen, minua jännitti ihan uskomattoman paljon. Vaikka kuinka yritin, silti pieni pelko puski jatkuvasti pintaan. Mitä lähemmäs Irakin rajaa kävelin, sitä enemmän minua alkoi jännittää. Pyrin peittämään jännitykseni ja esittämään, että homma oli täysin hanskassa ja suunnitelmat luotuina, jotta välttyisin mahdollisilta ahdistelijoilta. Kokemuksen kautta olen todennut, että ylitsepursuavan itsevarmaa harvemmin uskalletaan ryöstää ja seksuaaliselta ahdistelultakin näin ollen  todennäköisesti välttyy.

Olin lähtenyt Iranista jo aikaisin aamulla liikenteeseen. Pääsin vasta iltapäivällä Iranin tarkastuspisteiden läpi Irakin tarkastuspisteille. Joka ainut poliisi, jonka ohi kuljin halusi kysellä minulta kysymyksiä. ”Miksi matkustat Irakiin?” ”Oletko käynyt Afganistanissa?” ”Missä yövyt Irakissa?” ”Onko sinulla ystäviä Irakissa?” ”Kannatko aseita mukanasi?” ”Miten pitkään olet Irakissa?” ”Minkä matkanjärjestäjän kautta matkustat?” ”Oletko käynyt Syyriassa?” Rajatarkastajat kysyivät samat kysymykset yhä uudelleen. Kaikkein tarkimpia oltiin siitä, etten missään nimessä ollut käynyt Afganistanissa. Ilmeisesti Irakin ja Afganistanin suhteet olivat jokseenkin tuliset. Passianikin tutkittiin kuin se olisi sisältänyt oikean lottovoiton rivejä. Rinkkani sisältö tarkistettiin kahteen kertaan. Lopulta Irakin rajavartioston puolelle päästyäni jouduin odottamaan kolme tuntia leiman saamista passiini. Aulassa oli odottamassa myös kymmenittäin muita Irakiin haluavia. Tuntui, ettei kenenkään asiat edenneet mihinkään suuntaan ja lopulta paljastuikin tietokoneiden olleen huollossa ja tämän vuoksi me kaikki olimme joutuneet odottamaan.

Saatuani lopulta Irakin leiman koristamaan passiani lähdin kävelemään päinvastaiseen suuntaan, mistä olin tullut ja totesin nyt virallisesti olevani Irakissa. Voitte vain kuvitella sen fiiliksen, kun saavut tuntemattomaan maahan ilman mitään tietoa, minne on menossa, minne oli turvallista mennä ja miten helvetissä sinne pääsisi. Kävelin vain eteenpäin rauhalliseen tahtiin ja yritin miettiä plääniä. Nettiyhteyttä ei ollut. Aloin olla keskellä ei mitään, jossa rekat vain kulkivat ohitseni. Ei ravintolaa; ei kauppoja. Ainoastaan kumpuilevien vuorten läpi kaartava tie, jota pitkin olin yksin kävelemässä. Pilvet olivat synkän harmaita ja näytti siltä kuin kohta ne poksahtaisivat ja päälleni kaatuisi saavillinen vettä. Kukaan läheisistäni ei tiennyt, missä olin. En edes itse olisi osannut osoittaa sijaintijani kartalla. Tunne oli kuin olisin kävellyt tyhjän päällä. Olin ottanut askeleen tuntemattomaan. Oli toisaalta vapauttavaa, mutta samalla myös hieman ahdistavaa. Afrikassa tai aasiassa olisin alkanut tanssahdella kuin balleriina ja antanut tanssimuuvien viedä minua yhä syvemmälle tuntemattomien kumpuisten vuorten siimekseen, mutta nyt olin täysin minulle tuntemattomassa Irakissa. Tajusin pimeyden valtaavan maan jo parin tunnin päästä ja sitä ennen halusin olla jossain kulkuvälineessä matkalla jonnekin ja tietoinen siitä, missä voisin ensi yön majoittua. Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin liftata. Liftaaminen Irakissa ei kuulostanut hyvältä idealta, mutta olin kertakaikkisesti kädetön enkä keksinyt mitään järkevämpääkään suunnitelmaa.

En edes ehtinyt laittaa rinkkaani maahan, kun jo ensimmäinen rekka saapui kohdalleni. Rekkakuski pysähtyi vierelleni ja viittoi minua hyppäämään kyytiin. Nousin rekkaan ja tervehdin nelikymppistä miestä. Mies oli Iranista ja kävi Irakissa hakemassa tankit täyteen bensaa, kun Irakissa bensiinin hinta oli roimasti alhaisempi. Mies puhui onneksi hieman englantia, joten ei tarvinnut ihan viittomankieltä alkaa harjoittaa. Rekkakuski näytti yllättyneeltä, että löysi yksinäisen länsimaalaisen tytön kävelevän Irakin maantiellä. Hän alkoi heti kysellä, mitä tein Irakissa ja hän ehdotti myös moneen kertaan Iraniin palaamista hänen kyydillään. Mies ei ymmärtänyt, että en edes pystyisi palaamaan maanteitse Iraniin, sillä tarvitsisin uuden Iranin viisumin eikä tätä saisi Irakin ja Iranin väliseltä maarajalta. Minun ainoa vaihtoehto oli mennä maanteitse pohjois-Irakiin, josta pääsisin rajan yli Turkkiin. Kurdistanin Erbilin lentokenttä oli poissa käytöstä poliittisen tilanteen vuoksi enkä näin ollen pääsisi edes lentämällä mihinkään suuntaan.

Muutaman kilometrin päässä kohdallemme sattui pieni kyläkauppa. Rekkakuski ajoi rekan tien reunaan ja käski minun odottaa autossa. Takaisin tullessaan hänellä oli mukanaan kassit täynnä ruokaa, juomia ja naposteltavia. Hän oli ostanut minulle myös Irakin kertakäyttöisen sim-kortin, jotta pystyisin suunnittelemaan matkaani paremmin ja pystyisin soittamaan hänelle, jos joskus tarvitsisin hänen apuaan. Hän käski minua syömään ja olemaan kuin kotonani. Päähuivin käyttö ei myöskään enää ollut pakollista, sillä Irak oli liberaalimpi eivätkä täällä enää päteneet islamilaiset lait. Vedin päähuivini alas, otin kengät pois jalasta ja nostin jalat etupeilin ikkunalaudalle. Heti sim-kortin puhelimeeni asetettuani laittelin muutaman viestin ystävilleni, jotta edes joku tietäisi olinpaikkani. Otin chillisti ja fiilistelin oloani Irakissa. Tähän asti kaikki oli mennyt aivan loistavasti eikä vielä ollut tullut ainuttakaan mutkaa matkaan. Irak näytti kauniilta upeine maisemineen. Ei mitään viitteitä sotimisesta tai levottomuuksista, mitä media meille Irakista halusi viestittää.

Pimeän laskeuduttua saavuimme ensimmäiseen kaupunkiin. Mies halusi viedä minut syömään Irakilaista sapuskaa. Rekka parkkeerattiin tien poskeen ja astelimme ruuhkaisalla kadulla syömään katuruokaa. Joka ainoan ihmisen katse kääntyi minua kohti. Vaikka ihonvärimme ei poikennut toisistamme, jokainen tunnisti minut länsimaalaiseksi. Ihmisiä vilisi silmissä ja katukeittiöt olivat täynnä nälkäisiä kaiffareita. Olo oli kuin missä tahansa aasiassa paitsi, että naisia ei näkynyt missään. Luulin olevani liberaalimmassa maassa, mutta naisten puututtua yöllisestä katukuvasta tuntui kuin islamilaiset säännöt oltaisiin kulttuuriin kirjoitettu. Onneksi olin miehen seurassa, sillä yksin ollessani olisin varmasti saanut epäasiallista kohtelua. Eihän minulla olisi ollut harmainta aavistustakaan tällaisesta kulttuurillisesta seikasta. Naiset ovat ilmeisesti kotona tekemässä kotiaskareita ja pitämässä huolta lapsista, sillä välin kun miehet saavat hurjastella kaupungin sykkeessä.

Falafelit syötyämme lähdimme takaisin rekkaan. Mies ajoi ulos kaupungista taajamalle, jossa tämä parkkeerasi rekan jonkinlaisen räkäisen tehtaan kupeeseen. Mies poistui rekasta ja kehoitti minua odottamaan autossa. Nyt näytti siltä, että seuraavan yön tulisin viettämään rekassa. En missään nimessä olisi uskaltanut poistua rekasta yön pimeyteen ja lähteä harhailemaan yksin Irakin taajamilla. Tarkastelin rekkaa tarkemmin ja huomasin täällä olevan kaksi erillistä sänkyä. Se oli kuin kerrossänky ja totesin, että eiköhän siinä saisi jonkinlaiset yöunet nukuttua. Ainakaan miehen ei täytyisi nukkua minun vieressäni. Siinä tapauksessa olisin varmasti mielummin lähtenytkin vaeltamaan yön pimeyteen.

Meni viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, puoli tuntia. Miehestä ei kuulunut mitään. Tässä vaiheessa mielikuvitukseni alkoi taas laukkaamaan. Mitä jos mies oli keräämässä miesjoukkoa, joiden kanssa tulisi pian raiskaamaan minut? Kukaan ei kuulisi avunhuutojani ja olisin täysin omillani. Entä jos minut tapettaisiin raiskauksen jälkeen ja ruumiini heitettäisiin kämäisen tehtaan kupeeseen? Kukaan ei tunnistaisi ruumistani eikä minun kuolemastani saisi kukaan koskaan tietää. Suomessa minut todettaisiin kadonneeksi ja sellainen keissi tulisin koko vuosituhannen ajan olemaan. Näiden ajatusten   kanssa jouduin nyt elämään. Minua pelotti ihan suunnattomasti. Mitä tahansa nyt päättäisin tehdä, sisältäisi se jonkinlaisen riskin. Olin kuin ansassa. Minua oli viimeksi ahdistanut näin paljon Kongon demokraattisessa tasavallassa nukkuessani pienessä puisessa mökissä keskellä poliittista rauhattomuutta. Pelko on kiva tunne siihen asti, kun tietää selviävänsä, mutta nyt tuntui kuin olisin joutunut keskelle pahinta painajaista.

Päätin ryhdistäytyä ja poistaa nuo likaiset ajatukset mielestäni. Ensi kerralla en liftaisi enää pimeän aikaan, sillä pimeys sai mieleni aina vaeltamaan muualle. En myöskään tuntenut olevani turvassa ja sellaista fiilistä en kokenut tarvitsevani kesälomallani. Päätin ajatella positiivisesti ja mietin, että Iranissahan juuri vietin useamman yön paikallisen miehen kanssa, jolla ei ollut minkäänlaisia taka-ajatuksia. Sellaisia ne Iranilaiset ihmiset olivat! Vajaa tunnin päästä mies palasi takaisin. Mukana hänellä oli toinen isomahainen puolikalju Iranilainen rekkakuski. Rekkamies moikkasi minua ovelta ja he sanoivat tekevänsä jotain korjailuja toisen miehen rekkaan. Mies näytti minulle, että voisin nukkua rekan alasängyssä ja sulkea ikkunaverhot halutessani. Hän antoi minulle rekan avaimen ja kehoitti minua pitämään ovet lukittuina. Ihmettelin, että mihin hän itse oli menossa nukkumaan. Mies kertoi nukkuvansa ystävänsä rekassa ja halusi antaa minulle omaa rauhaa. En voinut uskoa kuulemaani.

Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun rekan oveen koputettiin. Raotin varovaisesti verhoa ja huomasin miehen hymyilevän naaman oven takana. Päästin miehen sisään ja mies käski minun mennä takaisin nukkumaan. Oli aika aloittaa työpäivä. Nukuin vielä pari tuntia samalla, kun mies ajoi ja täytti rekkaa. Seuraavaksi heräsin siihen, kun mies tuli sanomaan olevan aamupalan aika. Sain käydä uuden klämäisen tehtaan vessassa ja takaisin astellessani rekan etupenkeille oltiinkin jo koottu kunnon aamupalatarjoilu. Rekkamiehen ystävä asteli myös aamupalapöytään ja kolmestaan vedimme vatsat täyteen leipää, kananmunia ja erilaisia leikkeleitä.

Aamupalat vedettyämme rekkakuski kertoi seuraavaksi palaavansa takaisin Iraniin. Hän yritti kaikin tavoin ystävänsä kanssa suostutella minua palaamaan kanssaan takaisin Iraniin eikä ollut lainkaan tyytyväinen siitä, että jäisin ilman mieskavaljeeriä yksin Irakiin. Miehet pelottelivat minua tarinoillaan Irakin sodista. He pelottelivat minua siitä, miten Irakilaiset ihmiset ovat julmia eikä kenelläkään ole puhdasta sydäntä. Tämä kuulosti yllättävänkin tutulta. Miten voikin olla, että niin monet naapurimaat vihaavat toisiaan ja aina naapuri on se pahis ja oma maa hyvis. Pitkän suostuttelun ja puheluiden jälkeen rekkakuski uskalsi päästää minut menemään. Hän vei minut kädestä pitäen taksikuskin luo, maksoi taksikuskille etukäteen ja sanoi, että veisi minut seuraavaan suureen kaupunkiin ja varmistaisi minun löytävän yöpaikan. Mies piti minusta huolta kuin omasta lapsestaan. En voi vieläkään käsittää, miten hyväsydämisiä ja puhdassieluisia iranilaiset ovat. Sellaista hyvyyttä tämä maailma kaipaa! Jään ikuisesti kiitolliseksi hänelle ja kaikille muillekin Iranilaisille. He jos ketkä ansaitsevat kuun taivaalta.

2 Responses

  1. Pen

    Rakastan blogiasi. Mieheni sukujuuret ovat irakista, ja toivon että matkustamme sinne jonain päivänä. Minulla ei olisi koskaan rohkeutta elää kuten sinä, siksi blogisi on aivan tavattoman upeaa luettavaa. Kumpa jaksaisit postailla useammin!

    • admin

      Kiitos paljon! Ihanaa kuulla, että juttujani on kiva lukea! Irak on ihan huikea paikka! Jotain aivan muuta, millaisen käsityksen siitä Suomesta käsin saa. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *