Poliiseja, hiekkadyynejä ja moskeijan sulosointuja

posted in: iran, lähi-itä, middle-east | 0

Lähes viikon pituinen roadtrip uuden ystäväni kanssa starttasi Iranin Esfahanista. Tapasin miehen Esfahanin yhdellä maailman suurimmista aukioista ja mies herätti heti mielenkiintoni kerrottuaan olevansa bahai-uskontokunnasta. Bahai-uskonnosta on ristiriitaisia käsityksiä. Jotkut sanovat sen olevan islamin yksi alalohko, kuten kristinuskossa luterilaisuus ja katolilaisuus. Toiset kieltävät sen olevan mitään islamilaisuuteen pohjautuvaa ja siksi tämän uskontokunnan jäsenet ovatkin vainottuja Iranissa. Tätä ”väärää” uskonlahkoa pyritään tuhoamaan ja monet bahait ovatkin saaneet rangaistukseksi kuolemantuomion ja monet istuvat vielä tänäkin päivänä syyttömänä vankilassa. Myös heidän tullessaan pahoinpidellyksi katsotaan tätä läpi sormien. Tämän vuoksi mies joutuukin piilottelemaan omaa uskontoaan, enkä esimerkiksi saa hänestä laittaa valokuvia nettiin.

Miehen luokse yökylään mennessäni en myöskään saanut tavata tämän samassa asunnossa olevaa perhettä heidän haavoittuvaisuutensa vuoksi. Mies toimi minun ja perheen viestinvälittäjänä. Äiti oli kokannut meille hienot illallisateriat ja pystyin kiittämään häntä ainoastaan ystäväni välityksellä. Äiti myös kehoitti minua pesemään pyykkini pitkän reissuni jälkeen, joten mies vei likaiset vaatteeni yläkertaan äidin pestäväksi ja niiden valmistuttua mies kävi hakemassa ne takaisin. Oli outoa kommunikoida miehen perheen kanssa etäisyyden päästä, mutta kunnioitin heidän tahtoaan piilossa pysymisestä. Mies halusi viettää enemmän aikaa kanssani ja hän tarjoutui lähtemään roadtripille kanssani Iranin luontokohteisiin ja tulkikseni naisten haastatteluihin, jos se vain minulle sopisi. Seuraavana aamuna pakkasimmekin tavaramme ja lähdimme matkaan. Mies oli töissä myyjänä ja ilmoitti aamulla työnantajalleen, ettei häntä tulisi muutamaan päivään näkemään töissä. Lähdimme matkaan miehen valkoisella aasialaismerkkisellä vanhalla autolla, jossa kolarin sattuessa autosta ei olisi jäänyt jäljelle kuin tällä vuosituhannella tehdyt renkaat. Roadtripin aikana auto suorastaan murenikin käsiimme.

Ensimmäinen etappimme oli muutaman tunnin matkan päässä Esfahanista. Menimme katsomaan Iranin suola- ja hiekka-aavikkoa. Meidän huonoksi onneksemme aavikolle päästyämme alkoi sataa kaatamalla. Pian tie jo tulvi vedestä ja jouduin koko matkan jännittämään, milloin jäisimme aavikolle mutaan jumiin. Ystäväni ei myöskään ollut mikään hellä kuski, vaan autoa ajettiin vesilammikoiden yli kaasu pohjassa ja nauraa hekotimme joka kerta veden lentäessä pitkin auton ikkunoita. Hetken ajan päästä sateessa ajettuamme huomasin, kuinka auton etuovesta ja katosta alkoi tulla vesi läpi. Ihmettelin, miten päällyspaitani oli märkä, vaikka olin koko sateen ajan istunut auton sisällä.

Kohta aloin katsella ympärilleni ja huomasin katon minun yläpuolellani tihkuttavan ja auton oven olevan litimärkä. Eikä siinä vielä kaikki. Lätäköidemme läpi ajellessamme kovempaa kuin laki sallii alkoi auton pohjastakin tulvia vettä. Mutavesi aivan ryöppysi auton pohjalle ja lensi kuin sitä oltaisiin ruiskutettu jostain vesiletkusta suoraan minun päälleni. Kikatuksesta ei meinannut tulla loppua. Auton sisätila oli täysin mutavedellä kuorrutettu ja vaatteeni sekä kenkäni läpimärkiä ja naamani täynnä mutapilkkuja. Nostin etupenkin lattialla ollutta muovimattoa ja huomasin auton lattialla olevan suuren reiän. Kysyin ystävältäni, tiesikö tämä reiästä ja hän sanoi, että auton jokaisessa nurkassa on reiät, jotka vain auton kumimatto peittää. Hahah olisikohan tämä mennyt Suomessa katsastuksesta läpi!

Illan alkaessa hämärtyä etsimme vedentäyttöpisteen aavikolta löytyneen majapaikan läheisyydestä. Auto oli aivan täynnä kuraa ja halusimme saada sen puhtaaksi seuraavaa päivää varten. Otimme vesiletkun käteemme ja aloimme pestä autoa yöllä pilkkopimeässä ainoastaan kännykän valolla eteemme valaisten. Vaatteeni olivat jo täynnä kuraa, joten en välittänyt, vaikka autoa pestessä vaatteeni kastuivat taas läpikotaisin. Siinä vasta olikin näky. Nainen Iranissa läpikuultavan märissä vaatteissa pesemässä autoa keskellä yötä! Vesiletkun kanssa pestiin niin auton sisätilat kuin ulkokuorikin. Ei varmaankaan tee hyvää saada auto tulvimaan vedestä, mutta minkäs sille mahtaa, kun mutavedet piti jollain keinolla saada sieltä ulos. Onneksi autossa oli suuria reikiä lattialla, jotta vedet valuivat kauniisti sieltä ulos. Auton kiillotettuamme huomasimme auton ovien sisältä kuuluvan lainehdintaa. Nyt auton ovetkin olivat vedestä täynnä ja sitä lotinaa saimmekin kuunnella seuraavana päivänä oikein toden teolla.

Auton pesemisen jälkeen saimme majatalon omistajilta luvan pystyttää teltan heidän pihalleen. Saimme myös käyttää heidän suihkua ja lämmitellä illan viiletessä nuotion äärellä. Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja päätimme mennä viettämään toisenkin päivän aavikolle. Nyt ei satanut enää vettä, joten auto ja siinä olevat henkilöt pysyisivät puhtaina ja pystyisimme mennä vaeltamaan korkeampien hiekkadyynien päälle. Löysimme aivan upeita maisemia. Juoksimme hiekkadyynien päällä ja otimme juoksukilpailuja vuorien päälle. Välillä rauhoituimme ja pidimme meditointihetkiä. Täällä sain tuntea kuin olisin taas yhtä luonnon kanssa. Heitin päähuivin, peittävät vaatteet ja kengät pois ja pukeuduin niin kuin minusta juuri sillä hetkellä hyvältä tuntui. Ilta alkoi hämärtyä nopeasti. ja päätimme yöpyä aavikolla. Pystytimme teltan erään kymmenmetrisen järkäleen päälle. Kokkasimme kanaa ja kasviksia tekemämme nuotion äärellä. Oli uskomattoman rauhoittavaa olla keskellä ei mitään. Vain me, kuu ja pieni tuulen vire ihoamme vasten.

Keskellä yötä heräsin yhtäkkiä siihen, kun tunsin maan allani liikkuvan ja huomasimme tavaroidemme valuneen uhkaavasti teltassa vasemmalle. Herätin ystäväni ja kysyin tältä oliko järkäle allamme vajoamassa. Katsoimme toisiamme peloissamme. Emme uskaltaneet liikkua. Järkäleen lahotessa olisi pudotus yli kymmenen metriä. Tuntui kuin olisimme liukuneet järkäleen toiseen päähän. Päätimme varovasti raottaa telttamme ovea ja katsoa kännykän valolla telttamme tilannetta. Näytti siltä, että teltta oli vielä samassa kohdassa kuin illalla sen pystytettyämme, mutta nyt mielemme oli vallannut ajatus järkäleen lahoamisesta, joten halusimme vaihtaa teltan paikkaa. Nousimme teltasta yön pimeyteen ja aloimme siirtää kamppeitamme muutaman metrin taaemmas tasaisemmalle maastolle.

Oli niin pimeää, että hädin tuskin näimme edes omia varpaitamme. Pimeys sai mielikuvitukseni laukkaamaan ja kysyin ystävältäni oliko aavikolla petoeläimiä. Tuli hetken hiljaisuus. Jätimme teltan siihen paikkaan ja hyppäsimme takaisin teltan sisään. Minulla oli kädessäni paistinpannu ja ystävälläni kauha ja autonavaimet. Yritimme googlettaa sijaintiamme ja Iranin petoeläimiä, mutta puhelinyhteyttä ei näin syvällä aavikon siimeksissä ollut. Päädyimme lopulta jatkamaan yöuniamme taisteluvälineet käsissämme ja toivomaan aamulla heräävämme vielä uuteen päivään. Näin jälkeenpäin tätä yötä muistellaan vedet silmissä nauraen. Miten peloissaan tuolloin olimmekaan! Luulimme oikeasti aavikolla vaanivan tiikereitä ja leijonia, vaikka tosiasiassa nämä ovat Iranista kuolleet sukupuuttoon kymmeniä vuosia sitten. Ensi kerralla ollaan viisaampia eikä anneta mielikuvituksen enää laukata näin kovaa.

Seuraavana aamuna lähdimme ajamaan kohti Iranin pienen pientä maakuntaa, nimeltään Qom. Iranissa Qomia kutsutaan aivan omaksi maakseen sen pyhyyden takia ja minäkin olin aluksi virheellisesti sitä omaksi maakseen luullut. Matkalla Qomiin paikalliset poliisit pysäyttivät meidät kahdesti. Ensimmäisellä kerralla valtatiellä, jossa ilmeisesti ajoimme ylinopeutta. Poliisi näytti pysähdysmerkkiä ja niinpä vauhtia hiljentäessämme pysäköimme auton parin sadan metrin päähän tien reunaan. Poliisi tuli kirjoittamaan meille sakkoja, kunnes ystäväni näytti, ettei auton nopeusmittari toimi eikä hän näin ollen tiennyt, mitä nopeutta ajoi. Poliisit hyväksyivät tämän vastaukseksi ja saimme jatkaa matkaamme. Hahah en voinut uskoa tätä todeksi. Epäilen vahvasti, että jos minun länsimaalaista pärstääni ei olisi ollut autossa mukana olisi sakko kuitenkin ystävälleni napsahtanut. Kiitos siis minun olemassaoloni!

Seuraava sakko oli rapsahtaa päästyämme Qomiin ja ajettuamme kolmeen kertaan liikenneympyrän ympäri, jonka jälkeen ystäväni luovutti ja päätti pysähtyä keskelle liikenneympyrää katsomaan karttaa. Hajosin siihen paikkaan enkä pystynyt lopettamaan nauramista. Mitä ystäväni päässä oikein pyöri pysähtyä nyt kaikkien autoilijoiden eteen liikenneympyrään. Seuraavassa sekunnissa näimmekin jo poliisin astelevan meitä kohti. Hän tuli kysymään, että oliko meillä lainkaan järkeä päässä ja mitä luulimme tekevämme. Ystäväni sai puhuttua meidät tilanteesta sanomalla, että olimme turisteja Qomissa ja olevamme eksyksissä. Poliisi näki taas kasvoni ja kertoi ymmärtävänsä, mutta toivoi, ettei meillä menisi kartan lukemiseen pitkään ja ensi kerralla muistaisimme pysähtyä liikenneympyrän ulkopuolelle. Kiitos taas Venlan olemassaolon säilyimme ilman sakkoja.

Qom on tunnettu pyhyydestään ja siellä käydessä on tietysti pakko käydä ainakin yhdessä moskeijassa tai Holy Shrinessä, joksi näitä muutamia pyhimpiä paikkoja Iranissa kutsutaan. Ympäri Iranin ihmiset tulevat käymään perheidensä kanssa Qomissa pyhiinvaelluksilla. Myös me päädyimme  menemään yhteen näistä pyhäköistä. Vaikka en itse olekaan uskonnollinen, tuntuu joka ainut kerta pyhässä paikassa käydessäni tietyllälailla autuaalta ja maagiselta. Ehkä sitten imen sen muiden ihmisten fiiliksen itseeni ja pystyn samaistumaan ihmisten hengellisyyteen pyhissä olosuhteissa. Rukouskutsun alettua miehet menivät riveihin ja alkoivat rukoilla. Kaikki menivät täysin tasatahtiin. Rukous oli kuin meditatiivinen koreografia, jonka jokainen osaisi, vaikka kesken yöunien herätessään. Kymmenet miehet vetävät rukouksen rinta rinnan, pyllyt saman mallisesti pitkällä, sormet kaikilla yhtenevästi ojennettuina. On kumarruksia, polvistumista ja otsan painamista lattiaa vasten. Tämän vuoksi monella vaalealla muslimimiehellä näkyykin pieni tumma lommo heidän otsassaan. Kun otsan painaa tarkalleen samaan kohtaan tuhatkahdeksansataakaksikymmentäviisi kertaa vuodessa, ei ihme että tuloksena on lommo päässä.

Istuimme pyhäkön pehmeälle matolle ja aloimme kuunnella islamin sävelmiä. Musiikiksi sitä ei saanut kutsua ja oli kuulemma loukkaavaa muslimeja kohtaan, jos sitä lauluksi kutsui. Se oli rukous, vaikka omassa päässäni sen sulosävelmäksi mielsinkin. Oli rauhoittavaa vain istua ja katsella, miten onnellisia nämä ihmiset olivat ja minkälaisessa harmoniassa he olivat uskontonsa kanssa. Naisille ja miehille oli omat alueet erikseen. Oli myös paikka, jossa perheet ja pariskunnat saivat viettää aikaa keskenään. Lapset juoksentelivat ja leikkivät keskenään. Aikuiset istuivat rennosti, islamilaisten sääntöjen mukaan pukeutuneena. Naisista ei näkynyt muuta kuin kasvot, jos sitäkään. Kaikilla naisilla oli kaavut päällä, jotta miehille jäisi vain arvuuttelujen varaan naisten muodot. Täällä keskityttäisiin vain läsnäoloon Jumalan kanssa.

Qomista matkamme jatkui kohti Iranin Kurdistania. Oli upeaa nähdä, miten maisemat muuttuivat tasaisista laaksoista ja kuivista aavikkoisista hiekkadyyneistä suuriin vihreää kasvillisuutta kukoistaviin vuoriin. Tuntui kuin olisin matkannut aivan uuteen maahan. Oli niin hämmentävää, miten yhdessä maassa voi olla näin monia eri pinnanmuotoja. Kurdistanissa vietimme pari yötä paikallisten perheiden kotona. Olimme kauempana kaupungista, joten ihmiset olivat uskonnollisia ja jouduimme kehittämään pienen valkoisen valheen sanomalla olevamme naimisissa. Muuten emme olisi saaneet nukkua samassa huoneistossa tai edes samassa asunnossa.

Perheet olivat suuria, joten sain haastateltua monia naisia ja myös miehiä naisten ja miesten tasa-arvosta. Yhden perheen kanssa saimme luotua niinkin avoimen ilmapiirin, että haastattelu tapahtui koko perheen kesken samaan aikaan. Nuoret innostuivat minusta ja tiedonjanostani ja laittoivat minutkin koetukselle. Minulta kysyttiin vähintäänkin samoja kysymyksiä, mitä heille esitin ja vielä enemmänkin. Olikin jännä joutua itse miettimään vastauksia omiin esittämiini kysymyksiin. ”Mitkä ovat naimisissa olevan naisen ja miehen roolit?” ”Kuka päättää, milloin harrastetaan seksiä?” ”Mitä mieltä olette kuukautisista?” ”Millaisia velvoitteita ja rajoitteita teidän mielestänne naisella ja miehellä on yhteiskunnassa ja miten ne eroavat toisistaan?” ”Kertokaa kolme mielestänne tärkeintä asiaa avioliitosta.” Aika hyviä kysymyksiä olin koonnut, vaikka itse sanonkin! Piti ihan itsekin jäädä miettimään, miten omiin kysymyksiini vastaisin.

Viimeisenä aamuna herättyäni oli aika sanoa ystävälleni hyvästit. Ystäväni vei minut niin lähelle Iranin ja Irakin rajaa, johon hän sai laillisesti vielä ajaa ilman Irakin leimaa autossa. Viikon matka oli mennyt ihan älyttömän nopeasti enkä voinut uskoa, että olimme oikeasti tunteneet vasta viikon. Ensimmäisen Iranissa vietetyn illan jälkeen en olisi koskaan voinut uskoa viettäväni näin tiiviisti aikaa Iranilaisen miehen kanssa ilman minkäänlaista seksuaalista ahdistelua. Niin ne ennakkokäsitykset vain muuttuvat. Iraniin jäi vielä kilometreittäin paikkoja ja sadoittain ihmisiä, joita en ehtinyt reissullani näkemään, mutta tiesin, että tänne maahan tulisin vielä joskus palaamaan takaisin. Nyt olin valmis jatkamaan matkaani ja astumaan ensimmäistä kertaa elämässäni niinkin ristiriitaisia ajatuksia herättävään paikkaan kuin Irakiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *