Rakkauden lähettiläänä Irakissa

posted in: iraq, lähi-itä, middle-east | 0

Ensimmäisenä Irakin kaupunkina päädyin matkustamaan Erbiliin. Erbil on Irakin Kurdistanin alueen pääkaupunki ja suurin kaupunki koko pohjois-Irakissa. Erbil vaikutti Bagdadin jälkeen olevan toiseksi suurin kansainvälinen kaupunki, joten siellä majailu kuulosti turvalliselta. Jäin taksista pois vilkkaan kadun varrella ja etsin rauhallisen wifillä varustetun kahvilan, jossa voisin chillailla pimeän tuloon asti ja samalla voisin yrittää etsiä itselleni majoitusta paikallisten ihmisten kodeissa. Taksissa olin jo tavannut naisen, joka teki valistustyötä naisten silpomista vastaan. Minulla oli siis jo yksi kontakti Erbilissä ja fiilis oli tästä kaikin puolin hyvä.

Irakin tuoma jännitys alkoi pikkuhiljaa laantua. Tajusin, ettei minulla olisi mitään syytä pelätä. Olin suuressa kaupungissa tavallisten ihmisten kanssa ja oli valoisaa. Oli kumma, miten ennakko-oletukset ja stereotypiat vaikuttivat näinkin paljon minuun. Yritin hävittää kaikki ennakkoajatukseni Irakista pois mielestäni. Halusin luoda omanlaisen kuvan tästä mystisestä maasta ilman median luomia vaikutteita. Kahvilassa viihdyin useamman tunnin. Juttelin kahvilatyöntekijöiden kanssa ja katselin kadun vilinää ja kuuntelin taustalla kaikuvaa moskeijan rukousta. Englanninkielitaito oli Irakilaisilla Kurdeilla hieman hukassa eikä keskusteluissa päästy small talkia pidemmälle. Päätin mennä helpoimman kautta ja avata sohvasurffausnettisivuston. Irakissa tuskin ISIS olisi sohvasurffauksessa mukana, vaikka juuri reissaajatuttavani oli vahingossa yöpynyt Taliban-jäsenen luona Afganistanissa. Kaipa sitä terroristitkin kaipaavat välillä tavallisten ihmisten seuraa.  Talibanin jäsen oli kuulemma ollut oikein vieraanvarainen ja sympaattinen tapaus, joka nyt vain oli kyllästynyt elämäntyyliinsä.

Olin jo aikaisemmin ottanut yhteyttä kahteen Erbilin sohvasurffaushostiin ja ehdottanut tapaamista jossain kohtaa Irakin matkaani. Lähetin nyt toiselle heistä viestin ja toivoin tämän hyväksyvän näinkin viime tingassa pyydetyn yöpaikkamahdollisuuden. Tunnin päästä puhelimeeni tulikin jo viesti ja mies oli hyväksynyt minut yövieraakseen. Olin niin innoissani yöpaikan löytymisestä ja siitä, että pääsisin vihdoin tutustumaan toivottavasti hyvää englantia puhuviin Irakilaisiin ihmisiin. Sovimme tapaavamme parin tunnin päästä Erbilin keskustassa, kun mies oli päässyt töistä. Kahvilasta poislähtiessäni ja laskua yrittäessäni mennä maksamaan, ravintolan päällikkö näytti minulle kädellä, ettei hänellä ole antaa minulle laskua. Mies antoi mukaani vielä vesipullon ja toivotti englanninkielellä minulle mukavaa loppupäivää. Kiittelin miestä sydämeni pohjasta enkä voinut uskoa tätä todeksi. Hallelulah näitä ihmisiä!

Matkani jatkui Erbilin ydinkeskustaan. Keskustassa istahdin suuren aukion keskelle ihastelemaan kurdilaista tunnelmaa. En vieläkään pystynyt uskomaan, että täällä sitä chillailin yksikseni Irakissa. Kaikki ne median sotaa riepottelevat kuvat häipyivät mielestäni kuin tuhkana tuuleen. Ihmiset olivat äärettömän ystävällisiä. Tuntemattomat ihmiset hymyilivät ja vilkuttelivat minulle. Monet tulivat toivottamaan minut tervetulleeksi Irakiin. Tunsin oloni leppoisaksi ja turvalliseksi. Ihmisistä myös välittyi aito kiinnostus ja arvostus minua kohtaan, vaikka en edes ollut peittänyt tukkaani islamislaisten sääntöjen mukaan. Vaikka oli päiväsaika, kaupungilla kulki enimmäkseen miehiä. Toki naisiakin tuli vastaan, mutta he olivat kaikki yhdessä naisystävänsä tai mieskumppaninsa kanssa. Ensimmäinen suuri ero Iraniin oli naisten huivittomuus. Kaikki olivat pukeutuneet konservatiivisesti ja peittävästi, mutta läheskään kaikilla ei ollut huivia päässä. Täällä vallitsi valinnanvapaus. Muutaman tunnin päästä tapasin hostini kaupungilla. Lähes samantien tuntui siltä, kuin olisimme olleet pidemmän aikaa ystäviä. Mies oli reilu kolmekymppinen ja jotain aivan muuta, millaisen stereotyyppisen käsityksen olin irakilaisista Suomessa saanut. Hän ei ollut millään tavoin naisia alentava enkä missään vaiheessa tuntenut oloani uhatuksi. Päinvastoin. Samantien tuntui siltä kuin olisimme tunteneet jo pidemmän aikaa ja tiesin, että hänestä tulisi uusi sydänystäväni!

Mies asui vielä lapsuudenkodissaan äitinsä ja sisartensa kanssa. Hänen isänsä oli jo nukkunut pois. Ensimmäisen kerran perheen asunnon ovelle päästyäni perheen äiti oli jo kuullut kaukaa askeleemme ja hän oli meitä metalliporteilla vastassa. Vastassa oli mitä suloisin pieni ja pirteä mummukka värikkääseen kurdien kansalliseen muslimipukuunsa kääriytyneenä. Äiti otti molemmilla käsillään käsistäni kiinni, puristi niitä, kuin ne olisivat kallisarvoisinta koko maailmassa, katsoi minua syvälle silmiin ja puhui minulle lempeästi omalla äidinkielellään. Äiti toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi kotiinsa ja kehoitti minua olemaan kuin olisin omassa kodissani. Ensimmäisenä minut ohjattiin istumaan olohuoneen matolle, jonne kaikki tytöt toivat vuorotellen minulle erilaista tarjoiltavaa. Oli teetä, irakilaista kokista, pähkinöitä, siemeniä, leipää, juustoa ja makeisia. Tytöt toimivat kuin minun viiden tähden palvelijoina. Tiesin heidän kulttuurissaan vieraiden olevan perheille Jumalan lähettämä lahja ja perheille tulevan hyvä fiilis saadessaan pitää huolta vieraastaan aivan kuin Jumala piti huolta ihmisistä. Kontrasti oli kuitenkin suuri. Perheen miehet istuivat tai röhnöttivät maassa mattojen päällä selaillen puhelimiaan tyttöjen tehdessä kaikkensa vieraan viihtymisen eteen. Minulta jopa riisuttiin likaiset sukkani ja tytöt sanoivat menevänsä pesemään ne.

Talo oli kolmekerroksinen ja kaikilla naimisissa olevilla pariskunnilla oli omat huoneet. Osalla muista perheenjäsenistä oli myös oma huone sisaruksensa kanssa ja loput nukkuivat, milloin missäkin vapaana löytyvässä talon nurkkauksessa. Perheen äiti nukkui aina keittiön pehmeällä matolla viltti päällä. Talo oli itseasiassa hyvin vaatimattomasti sisustettu. Huonekaluja ei oikeastaan ollut kuin olohuoneen sohva, makuuhuoneen vaatekaappi sekä isossa pinossa olevat siirrettävät patjat olohuoneen nurkkauksessa. Kenenkään huoneessa ei ollut sänkyä, vaan kaikki nukkuivat ohuilla patjoilla. Miehet olivat päivät töissä ja illat he viettivät kotona rennosti ottaen. Yksi naisista oli opettajana pienessä kyläkoulussa, nuorimmat kävivät vielä itse koulussa ja loput naisista elelivät kotiaskareita tehden kaiket päivät. Aina kotiin tullessani kotona olevat tytöt aloittivat naposteltavien ruokien tarjoilemisen ja illallisen valmistamisen raaka-aineista. Ruuat syötiin aina Irakilaiseen tapaan lattialla maton ja kertakäyttöisen muovin päällä ringissä istuen. Perheen ollessa niin älyttömän suuri eivät aina kaikki edes mahtuneet liinan ympärille istumaan.

Päädyin oleilemaan miehen kotona lähes viikon enkä vieläkään ole varma, kuinka monta henkilöä talossa oikein asui. Olen aika varma, että sisaruksia oli yhteensä yhdeksän, joista puolet olivat naimisissa. Näillä kaikilla naimisissa olevilla oli myös jo useampia omia lapsia. Osa naimisissa olevista miehistä asui vielä lapsuudenkodissaan vaimonsa ja lastensa kanssa. Irakin kulttuurin mukaisesti lapsuudenkodista muutetaan pois vasta sitten, kun on mennyt naimisiin. Naimisiinmenoon asti miespuoliset lapset auttavat äitiä ja isää rahallisesti sekä naispuoliset lapset auttavat heitä kotiaskareita tehden. Muslimimiehen mennessä naimisiin tulee tämän maksaa morsiamen perheelle sovittu summa rahaa. Näin mies ikään kuin ostaa naisen omakseen. Tämä on tosin kallista puuhaa, minkä vuoksi miehellä voi mennä useampikin vuosi kerätessään rahaa omaa asuntoaan varten. Siksi monet vielä naimisissa ollessaankin asuvat omien vanhempiensa katon alla. Naimisiin mennyt mies tuo kulttuurin mukaisesti vaimonsa lapsuudenkotiinsa ja vaimo ryhtyy auttamaan miehen vanhempia kotiaskareiden tekemisessä, sillä välin kun mies käy töissä ja säästää rahaa omaa asuntoansa varten.

Perhe kohteli minua niin jalosti, etten tiennyt miten olisin heitä pystynyt tarpeeksi kiittelemään. Perheen nuoriso halusi kovasti viedä minua jokapaikkaan. Olin heille kuin kunniavieras. Aina kun minulla oli omaa menoa, pyysi joku miehistä saada viedä minut perille asti. Kävin myös puistoissa ja erilaisissa Erbilin nähtävyyksissä perheen kanssa. Yksi pojista järjesti minulle naistenhaastattelutilaisuuden Erbilin yliopistossa. Yliopiston opettajat olivat etsineet haastatteluuni sopivia kandidaatteja ja he olivat järjestäneet kokonaisen luokan ja naposteltavaa haastattelujani varten. Ryhmähaastattelujen jälkeen yliopisto oli järjestänyt minulle piknikin koulun puutarhassa. Tarjolla oli salaattia, kanaa ja vihanneksia sekä iso valikoima erilaisia virvoitusjuomia. Viimeisenä iltana perheessä nuoret olivat ostaneet minulle lahjaksi Kurdien kansallispuvun ja tähän sopivia koruja. He myös ostivat minulle matkaevästä seuraavaa koitostani varten. Perheen äiti kertoi minun olevan aina tervetullut takaisin heidän kotiinsa ja kertoi minun olevan heille nyt kuin uusi perheenjäsen. Niin kuin Iranissakin en tule koskaan pystymään kiittämään tätä perhettä tarpeeksi.

Minun onnekseni lähdettyäni Irakista sain jotain suurta aikaiseksi. Haastattelujeni pohjalta tapasin kymmenittäin Irakilaisia naisia. Osa heistä oli äärimmäisen liberaaleja. Yhden naisen kohtaaminen kuitenkin jäi selvästi mieleeni. Hän oli nainen, jonka kanssa ajan vietto tuntui tismalleen samalta kuin  irakilaisen miehen, joka ystävällisesti otti minut perheensä luokse majoittumaan.  He molemmat olivat liberaaleja, arvomaailmaltaan suvaitsevia ja avoimia ihmisiä. Heistä kumpikaan ei ollut  vielä löytänyt vierelleen samat arvot omaavaa puoliskoa. Heidän oli hankala löytää edes samankaltaisia ystäviä Irakista. He tuntuivat molemmat olevan hukassa ja lähes yksin kulttuurista poikkeavien ajatustensa kanssa. Tuntui siltä kuin palapelin palaset olisivat loksahtaneet paikoilleen. Jossain syvällä sisimmässäni tiesin, että näiden kahden kemiat tulisivat kohtaamaan. Niinpä pyysin molemmilta lupaa antaa puhelinnumerot toisilleen. Irakista lähdettyäni he olivat sopineet tapaamisen ja samana iltana heidän ensimmäisten treffien jälkeen puhelimeni alkoi päristä ja sain viestitse sydämiä ja kiitollisuuden sanoja heiltä molemmilta. Heidän kemiat olivat kohdanneet. Minä puolestaan sain toimia rakkauden amorina ja se, jos jokin tuntui kattavan sen kiitollisuudenvelan, mitä näitä upeita ihmisiä kohtaan koin. Samalla luotiin maailmaan lisää vaaleanpunaisia leijuvia hattarasydämiä ja päästiin askel lähemmäs rauhan ja rakkauden valtakuntaa. Jos minulta kysyttäisiin, mikä oli parasta reissussa sanoisin ehdottomasti sen olleen kahden täydellisesti toisilleen sopivan sielun saattaminen yhteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *